Syy siihen on sekoitus lomamoodia, uuteen ympäristöön asettumista sekä tietoteknisiä ongelmia. Nyt kirjoitan tekstiä tabletilla ilman erillistä näppäimistöä ja voitte arvata mitä se vaatii - hiukan enemmän aikaa ja hermoja. Blogi on kummitellut mielessä ja toki kirjoittamista olen kaivannutkin. Isoin syy hiljaisuuteen on, että 10-vuotias luottoläppärini ei ole ottanutkaan toimiakseen. Jännä... Isompi, joskin toimivampi mylly jäi kotisuomeen ja täällä olemme olleet mobiililaitteiden "armoilla". Voitteko kuvitella, aika kamalaa? Hehe.
Olen tässä myös miettinyt, että mistähän sitä aloittaisi? Matkamme Euroopan läpi oli arvatenkin värikäs, mutta se vaatii ehdottomasti oman artikkelinsa. Samoin lukuisat päiväretket, joita olemme reilun kuukauden loman aikana ehtineet lähiympäristöön tehdä. Niistä siis ehkä myöhemmin? Sillä välin, vilauksia niistä on nähtävissä Instagram-tilillä @journey_koko.
Eletään tällä kertaa jotakuinkin tämän hetken tunnelmissa. Reilu kuukausi meni lomaillessa ja kun ensimmäinen työaamu tänä perjantaina koitti, niin minulla oli pää täynnä räkää ja kauheat silmäpussit niistellyn yön jäljiltä. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi olla ensimmäisenä päivänä poissa ja töihin suuntasin nenäliinojen ja buranapaketin kanssa. Päivän päätteeksi olin raato, mutta onneksi näin viikonloppuna on hyvä sairastaa. Hirveän vaikeaa on heikosta olosta huolimatta olla tekemättä mitään, mutta blogin turaaminen onkin oikein sopivaa puuhaa tähän lauantaihin.
Poikasen aika olisi tänään käynyt pitkäksi ilman lähitalossa asuvaa luokkakaveria, jonka äidin kanssa leikkitreffit saatiin näppärästi sovittua. Täällä Espanjassahan lapset eivät kulje oikeastaan mihinkään yksin, vaan heidät viedään ja haetaan koulusta, kuljetetaan harrastuksiin ja kavereille. Tuntuu kummalle, eikö? Koska meillä ei ollut etukäteen verkostoa uudessa kotikaupungissa, arjen sujuvuus kieltämättä huoletti jo Suomesta käsin.
Meidän pikku-ukko on pienestä saakka ollut hyvin omatoiminen ja mahdottoman reipas. Parin vuoden koulutaipaleen aikana poika tottui itsenäiseen oleskeluun, kun kakkosluokalla hän saattoi olla yksin koulun jälkeen jopa 4-5h. Kivenheiton päässä sijaitsevaan kouluun hän lähti muiden lasten tapaan omatoimisesti ja kotiintulossa sama homma. Ikinä häntä ei pelottanut ja iltapäivät juostiin pihalla kavereiden kanssa. Puhelinyhteys helpotti kontrollia, mutta harvase päivä hätä iski, kun puhelimesta kuului vain tuskaisen pitkät tuuttaukset. "Noku se jäi kotiin./ Noku puhelin oli äänettömällä./ Noku akku loppui." Ja töiden jälkeen oli ilo tulla kotiin hirveän saarnan kanssa; "Missä reppu? Sipsit EI ole välipala! Miksi voi ja juusto on pöydällä?-Ai aamupalalta jäi? Kiva."
Kun oikein miettii, niin eihän tästä "huithapeliudesta" voi olla vihainen. Niin pieni on tämä ihminen ja on hullua odottaa kovin suuria niin pieneltä. Pakotammeko lapset liian itsenäiseksi liian pian?
Itseasiassa se on Suomi, joka on ehkä vähän kummallinen poikkeus, sillä harvassa maassa lapset kulkevat yksin yhtään mihinkään ja kuskailu/saattaminen on normaali osa lapsiperheiden arkea. Mainittu poikani 4-5h yksinolo olisi Espanjassa vahva peruste lastensuojeluilmoitukselle, jopa huostaanotolle.
Helppoahan lasten koulukuskaamiset ja harrastuksiin viennit ovat jos tilanne on niin onnekas, että vain toinen vanhemmista käy töissä tai töitä voi tehdä kotoa käsin, mummo asustaa naapurissa tai isosisko on jo lukioiässä ja noutaa pikkuveikan koulusta. Useilla täällä tuntuu arki toimivan em. turvin, mutta meillä tilanne on toinen. Molemmat tekevät töitä ja pääsääntöisesti muualla kuin kotona, ja hyvin normaalia se on muissakin perheissä. Uskoin Suomessa murehtimisen lomassa kuitenkin vahvasti, että tämäkin asia saadaan perillä järjestymään jotenkin päin.
Kiitos joustavan ja espanjalaiseen tapaan rennon asenteen omaavan pomoni, kaikkia miellyttävä ratkaisu on sovittu. Säätämiseltä ei vältytä, mutta se täällä yksinkertaisesti vaan kuuluu asiaan. Onneksi pian alkavat koulun harrastekerhot helpottavat arjen sumplimista. On myös ollut hienoa huomata, miten samassa veneessä keikkuvat vanhemmat säätävät koulunjälkeisiä leikkitreffejä viikottaisen työnteon ja lasten sosiaalisen elämän mahdollistamiseksi. Vaatiihan se enemmän, mutta kukaan ei valita ja yhteishenki on aivan eri sfääreissä Suomessa totuttuun nähden. Aurinkorannikon suomalaisen koulun porteilla lapsia hakiessa vaihdetaan kuulumisia kielinä suomi, espanja ja englanti. Kaikki tuntuvat tuntevan toisensa, mikä toki on mahdotonta yhteensä n. 300 oppilaan koulussa, mutta sellainen fiilis herää väistämättä. Seinäruusuna meininkiä vielä tarkkailtu, mutta on useat keskustelutkin saatu parin viikon aikana tulille. Siitä se lähtee, poco a poco.
Vaikka säätäminen tuo oman ripauksensa arkeen, meidän perheessä tiiviimpi yhdessäolo on tähän saakka koettu jopa parantavana tekijänä. Suomessa Wilma piippasi harvase päivä. Meno oli levotonta koulussa ja pojan kone kävi ylikierroksilla myös kotona. Keskittyminen kouluhommiin oli koetuksella, kun kaverit vilisti jo ulkona. Välillä kontaktia ei tuntunut saavan ja silloin tiesi, että nyt on paussin paikka, koti-ilta tai pari ja poika rauhottui, tuntui olevan jopa helpottunut, kun ei vaan voi olla kaikessa menossa mukana. Näissä tilanteissa huomaa, kuinka rajat ovat rakkautta ja tuovat lapselle turvaa. Ei tarvitsekaan olla mitään tai menossa mihinkään, kun äiti sanoo stop. Silloin juna seisahtuu ja ajatus siirtyy tähän hetkeen.
Jep jep, asiaan taas. Uudessa koulussa ope on kiva, mutta sopivan jämäkkä. Kaverisuhteita on pikkuhiljaa luotu ja kouluvuosi on muutenkin pyörähtänyt hyvin käyntiin. Enkkua ja espanjaa opiskellaan innolla ja kaksikielisiltä kavereilta oppii uusia sanoja. Täällä päivän päätteeksi kotiin rauhoitutaan, kun kaikki muutkin tekevät niin. Tähän aikaan vuodesta klo 16 on myös tosi kuuma, joten sisätiloissa viihtyy tovin oikein hyvin. Pienen iltasiestan ja läksyjen jälkeen voidaan mennä altaalle, kavereille tai käydä vaikka rannalla jätskillä. Ja kaikessa tekemisessä on läsnä vähintään yksi aikuinen. Kuulumiset ja ajatukset ehditään vaihtaa koulumatkan varrella ja perjantaina koulun jälkeen käydään jätskit kaupasta ja istahdetaan puiston penkille katselemaan eläväistä kotikylää. So far so good.
